Setämiesmyytti: mitään ei saa enää sanoa
Eräs keskeinen setämiesväite on, että nykyään ei saa enää sanoa mitään. Yleensä väite liittyy tavalla tai toisella johonkin sensitiiviseen aiheeseen ja siitä lauottuihin mielipiteisiin. Esimerkkejä aiheista ovat maahanmuuttajat, muut vähemmistöt ja sukupuolten väliset erot. Väitteen mukaan sanomalla näistä aiheista ikäviä mutta todellisia ”faktoja” saa aikaan sen, että keskustelun aloittaja tulee sensuroiduksi tai muutoin hiljennetyksi.
Käytännössä sananvapaus toteutuu nykyisin laajempana kuin koskaan aikaisemmin. Siinä missä aiemmin puheet jäivät ”Esson baariin”, nykyisin kuka tahansa voi julkaista lähes mitä tahansa ja saada laajan yleisön näkemyksilleen.
Ennen modernia aikaa keskeinen sananvapauden rajoittaja oli kirkko, joka asetti myös painotoiminnalle erilaisia rajoituksia. Kirkon lisäksi maalliset toimijat osallistuivat näiden oikeuksien rajoittamiseen esimerkiksi säätämällä painotoiminnan ja kirjateollisuuden luvanvaraisuudesta. Ruotsin suurvalta-aikana yhteiskunnan eliitin suojaamiseksi kehittyi tehokas sensurointijärjestelmä ja se perustui käytännössä hallinnollisiin määräyksiin lakien sijasta. Muun muassa epäonnistuneiden sotien johdosta tapahtunut Ruotsin suurvalta-asema heikkeni ja sananvapaus otti hetkellisesti merkittävän askeleen konkretisoituen vuoden 1766 painovapausasetuksena, joka vapautti painotoiminnan sekä teki valtaa pitävien asiakirjoista julkisia. Kehitys otti kuitenkin nopeasti takapakkia, kun vallan takaisin ottanut kuningas palautti sensuurin.
Siinä missä Ruotsin yhteiskunnan kehitys kulki kohti suurenevaa sananvapautta, rupesi suomalaista sananvapautta määrittelemään Venäjän reaalipolitiikka Suomen jouduttua sen alaisuuteen Suomen sodan myötä. Venäjän hallinnon alaisuudessa keskeisiä toimijoita sananvapausasioissa olivat Venäjän keisari sekä Venäjän virkakoneisto, jotka sensuroivat keskustelua autoritäärisin keinoin.
Suomen itsenäistymisen jälkeen sananvapausasioita sekä sensuuria määrittivät vahvasti käyty sisällissota, jonka jälkeen pyrittiin estämään vasemmiston toiminta Neuvostoliiton vahvistuessa rajan toisella puolella.
Toisen maailmansodan jälkeen suomalaista debattia leimasi keskustelun hiljentäminen itsesensuurin avulla, keskustelun ohjailu sekä pyrkimys yhteen totuuteen, jota ajoi osittain Neuvostoliiton pelko. Käytännössä keskeiset instituutiot Suomessa muuttivatkin viestintäänsä niin sanotusti korrektiin muotoon.
Ennen 1990-lukua ihmis- ja perusoikeuksiin kuten sananvapauteen oli suhtauduttu Suomen hallinto- ja oikeusjärjestelmässä nykyisyä huomattavasti välinpitämättömämmin. Hyviä asioita kehityksessä ovat olleet esimerkiksi eduskunnan perustuslakivaliokunnan määrittyminen ennakolliseksi perusoikeuksien valvojaksi. Tämä on tarkoittanut sitä, että valiokunta arvioi sen, rikkovatko esimerkiksi lakiehdotukset ihmisten perusoikeuksia (kuten sanan- ja ilmaisunvapautta). Lisäksi juridisesti merkittävä siirtymä 1980-luvulta alkaen on ollut periaate, että sananvapautta rajoitetaan ensisijaisesti laeilla eikä esimerkiksi hallinnollisilla määräyksillä tai itsesensuurilla. Tämä ei toki tarkoita sitä, että kaikki on nykyään hyvin, mutta varmasti voidaan sanoa, ettei ennen ollut paremmin.
Toimittajat ilman rajoja -järjestön ylläpitämässä lehdistönvapausindeksissä Suomi on muun muassa Norjan kanssa maailman huippukastia 180 maan vertailussa. Sananvapaus on tietenkin lehdistönvapautta laajempi käsite, mutta tämä on silti yksi keskeinen mittari. Lehdistön oikeus kritisoida vallanpitäjiä on elintärkeää länsimaisen demokratian ja sen perusperiaatteiden ylläpitämiseksi.
Lähde: Riku Neuvonen (2018) Sananvapauden historia Suomessa. Gaudeamus.
ETUSIVULLE 