Setämies ja kansakunnan pelastamisen raskas taakka

Setämiehellä on erityinen mieltymys poliittiseen draamaan. Hän ei puhu kompromisseista, vaan taistelee koko kansakunnan kohtalon puolesta. Tämä kävi ilmi Jussi Halla-ahon ”elämänkerrasta”, kun hän muisteli ajatuksiaan hallitukseen osallistumisesta:

”Jos pääsisimme hallitukseen, jossa kaikki muut osapuolet pyrkivät neliraajajarrutuksella sabotoimaan ja torjumaan kaikkia perussuomalaisten ajamia tiukennuksia maahanmuuttoon, lopputuloksena olisi vesitettyä politiikkaa, joka ei ratkaisisi ongelmia vaan ainoastaan söisi perussuomalaisten kannatusta.”

Tässä kiteytyy setämiesmäinen haaste poliittisena kumppanina: kompromissit eivät ole yhteiskunnallisen päätöksenteon ja demokratian välttämätön ja jopa toivottava osa, vaan suoranaista sabotaasia. Jos kaikki eivät näe maailmaa täsmälleen kuten setämies, kyse ei ole näkemyserosta vaan vihollisten juonesta. Setämiehelle politiikka ei ole yhdessä rakentamista ja jonkinlaiseen keskitiehen päätymistä, vaan ikuinen väijytys, jossa häntä estetään toteuttamasta ainoaa oikeaa yhteiskunnallista järjestystä ja totuutta. Tämä paljastaa myös autoritäärisen asetelman: vaihtoehdot katoavat, ja jäljelle jää vain yksi oikea linja – se, jonka setämies määrittää. Kaikki muu on hänen silmissään kansakunnan pettämistä.

Toisessa muistossaan Halla-aho pääsee vielä syvemmälle setämiehen mustavalkoiseen sielunmaisemaan:

”Aloin miettiä, miten paljon kannattaa pilata omaa elämäänsä yrittämällä pelastaa maata, joka selvästi ei halua pelastua.”

Setämiehellä on ilmiömäinen kyky muotoilla itsestään kansallinen sankaritarina, jossa hän yksin yrittää raahata uppoavaa sivilisaatiota turvaan, mutta kansa on kiittämättömänä kääntynyt häntä vastaan. Tämä on tyypillistä setämiehen draamahakuisuutta: tavallisesta hallitustyöstä tehdään tragedia, jossa oma rooli on toimia yksinäisenä sankarina historian näyttämöllä. Samalla Halla-ahon retoriikka rakentaa rationaalisuuden illuusiota: hän esiintyy viileänä analyytikkona, joka tekee vain loogisia johtopäätöksiä, vaikka koko puheen sävy on syvästi tunnepitoinen – pettymyksen, marttyyriuden ja uhan värittämä. Tämä on klassista setämiehen itsensä esittämistä ”tolkun ihmisenä”, vaikka hänen politiikkansa ja tarinansa nojaavat voimakkaisiin tunteisiin.

On myös huomionarvoista, miten maahanmuutosta tulee setämiehen kertomuksessa kaikkien ongelmien synteesi. Jos tämän tulkinnan kyseenalaistaa, on setämiehen ahtaassa moraalikoodistossa typerä suvakki, joka ei halua pelastautua tai pelastaa omaa maataan. Kun maa ei halua ”pelastua”, se ei setämiehen näkökulmasta tarkoita demokraattisen prosessin hyväksymistä, vaan koko kansakunnan typeryyttä. Demokratia on setämiehelle hyvä vain silloin, kun muut ovat hänen kanssaan samaa mieltä.

Setämiehen puheissa voidaan näin havaita äärimmäisen taitavia retorisia tehokeinoja: kompromissien halveksuntaa, länsimaiden rappiopuhetta, uhriutumista, autoritäärisyyttä ja dramatiikkaa.